Pala kurkussa...

Paha olla...surulinen, haikea...

En tiedä onko se tämä uusi kevät mikä niin vahvana ja vihreänä puskee läpi, joka saa oloni niin levottomaksi vai mistä on kyse...mutta viimeisten viikkojen aikana mä olen taas niin voimakkaasti kaivannut entistä rakastani...hän on muuttanut taas pysyväksi asukiksi pääni sisälle...sydämestä hän ei ole missään vaiheessa poistunutkaan. Mä en tiedä koska te kaikki kyllästytte lukemaan tätä paskaa tästä liikaakin kulutetusta aiheesta...mutta mä toivon että purkamalla ajatuksiani sekä tänne että rakkaitten ystävieni niskaan, mä saisin pelattua iltselleni hetken lisäaikaa etten tekisi mitään mitä myöhemmin katuisin...

Onhan tässä tullut järkeä lisää...tämä, että olen pystynyt silti vastustamaan sydämeni ääntä, on osoitus siitä. Aikaisemmin mä olisin antanut periksi jo kauan sitten. ... Mutta minä olen kuitenkin minä, ikuinen sydämellä eläjä..ja osoituksena siitä voin tunnustaa että moneen kertaan olen viestin puhelimeeni kirjoittanut ja yksi on säilynyt luonnoksissakin...Viime hetkellä on kuitenkin aina järjen ääni saanut siirrettyä lähettämistä seuraavaan hetkeen. Sitä se on tällä hetkellä...Hetkestä toiseen selviytymistä...yhden hetken yli elämistä...rakkaita muistoja...kipeiden torjumista...ja haavekuvaa, illuusiota.

Kohta neljä kuukautta siitä kun mä viimeksi iskin liinat kiinni...ja minulle se tuntuu pieneltä ikuisuudelta...Mä olen ollut niin vahva...ja nyt taas tunnen oloni niin heikoksi...Koska tämä kaipaus ja nämä ajatukset jättävät mut lopullisesti rauhaan??? ...Kai sitten, kun elämääni astuu uusi ihminen...

Mä tunnen tällä hetkellä niin suurta yksinäisyyttä...tyhjiöön sisälläni hukkuu...

Eilen illalla oli pakottauduttava lukemaan tännekin silloin kerran laittamaani narsismi-postausta...ja sen myötä tietysti mieleen tulvi väkisinkin niitä kurjia faktoja, ikäviä muistoja joita ei voi kuorruttaa suklaalla ja kermavaahdolla...Tästä syystä yö oli oikea liskojen yö...Ja nyt on vaikeaa aktivoitua päivän askareisiin...Mutta tarpeeseen se tuli...taas ovat faktat hitusen kirkkaampina mielessä ja sen avulla mennään varmasti päivä tai kaksi eteenpäin. 

Nyt otan itseäni niskasta kiinni...jotain hyvää musaa, aamukahvia ja hieman kotihengettären hommia olisi edessä...Jaksaisikohan sitä putsata parden...jos vaikka uusia kesäkukkia hakisi sitten ensi viikolla. 

Voi, ja torilta eilen ostetut tämän kesän ensimmäiset salaattiainekset odottavat jääkaapissa...Mozzarellasalaatin kylkeen pitää kehittää vielä jotain lisää...Hmmm...

Kiitos sinulle kun kuuntelit...tämä helpotti taas vähäsen...Mukavaa päivänjatkoa ja palataan!

Sinkkuudesta, intuitiosta ja nettitreffeistä...

Päätimpä uusimman kokemuksen valossa hieman raottaa tätä aluetta elämässäni...

Joo, sinkkuna sitä siis eletään, eikä ole mikään helpoin tie tämän ikäisenä...Miksei sulla ole miestä, miksi ei lapsia...onko sutinaa, kai nyt sentään JOTAIN on...??? Aaargh!!!!!!

Mä en ole koskaan lukeutunut siihen joukkoon ihmisiä, jotka harrastavat kevyitä yhden baari-illan jälkeisiä iloja...olen myös kokenut mitä on olla oikeasti rakastunut...rakastaa...ja tiedän millainen olen ja miltä minusta tuntuu kun joku kolahtaa ja kovaa. Kokemuksia on kertynyt takataskuun niin lyhyemmistä, kuin pidemmistäkin suhteista ja viimeisen parin vuoden aikana, enemmän ja vähemmän sinkkuna,olen kasvanut valtavasti ihmisenä. Tiedän mitä haluan ja mitä en halua. Yksinäisyys ei ole ideaalitila, mutta ei myöskään peikko. Mielummin olen yksin kuin huonossa parisuhteessa.

Senkin takia, kun en ole mikään baari-bongari, olen jonkin verran tutustunut nettitreffien maailmaan. Alussa kynnys oli korkea, sillä omassakin ajatusmaailmassa häilyi vielä kuva, että se on vain epätoivoisille ja urpoille...Näin ei tänä päivänä kuitenkaan ole. Löytyyhän sitä moneen junaan menijöitä, sitä en kiellä, mutta sanoisin myös sen maailman olevan yllättävänkin kylmä ja julma...se vaatii itsetuntoa, sillä palautetta tulee jo  pelkästi ulkoisesta olemuksesta aivan laidasta laitaan. En voi kieltää, etteikö muutamia kertoja ole tuntunut aivan helvetillisen pahalta kun uskoo löytäneensä ihmisen jonka kanssa kirjoitellessa jutut tuntuu menevän vaan niin yksiin ja nauraa vatsa vääränä toisen jutuille. Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, nähtyään enemmän kuvia, toinen toteaakin kylmästi etten olekaan hänen tyyppiään. Samaa joutuu joskus sanomaan itsekin toiselle...Ja voi miten se onkaan vaikeaa... -Löytää oikeat, mahdollisimman "kiltit" mutta rehelliset sanat torjumiseen. Ei helppoa, believe me! Ei tämä todellakaan ole siis nössöjen maailma!

Helmet erottaa sioista nopeasti ja kyllähän niitä sikoja on enemmän...Paljon tulee niitä ällöttäviä "saanko nuolla sua sieltä ja täältä-juttuja", jotka voi jättää suoraan omaan arvoonsa. Sitten on ne "Mitäs neidon lauantai-iltaan-viestit", jotka ei henkilökohtaisesti multa ainakaan saa vastausta...odotan hieman monipuolisempaa yhteydenottoa. Kolmantena on sitten ne helmet...fiksut yhteydenotot, jotka oikeasti paljastavat jotain aitoa lähettäjästään. Karu totuus on kuitenkin se, että koska sieltä ei kirjekaveria etsitä, on tekstin lisäksi ulkoisella olemuksella suuri merkitys...sen on miellytettävä omaa silmää. Itse en todellakaan hae mitään kiiltokuvapoikaa, mutta "Se Jokin" on vaan löydyttävä. Ja loppu onkin sitten niistä tapaamisella testattavista kemioista kiinni. Huuuh, pitkä ja hikinen taival!

No, mutta syy miksi nyt asiasta kirjoitan... Jouduin viikonloppuna tiukan ja kurjan tilanteen eteen. Olin jo aika pitkällä aikavälillä satunnaisesti kirjoitellut erään miehen kanssa. Hän se jaksoi ihanan sitkeästi pyydellä mua kahville ja kysellä kuulumisia vaikka kerroin aiemmin elämäntilanteeni olleen vähän sen suuntainen, etten voisi siihen vielä uutta ihmistä ajatella. Kirjoiteltiin aika paljonkin asioista. Meillä oli paljon yhteistä...ammattiala, sekä runsaasti yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Olimme nähneet toisistamme useita valokuvia, kaikki oli siis kunnossa. Olin saanut hänestä kokolailla itsevarman ja sosiaalisen kuvan. Hän oli jo kauan sitten antanut mulle numeronsa, mutta minä olin pitänyt omani vielä salassa. Nyt kun olin saanut oman elämäntilanteeni selvemmäksi, otin itse häneen yhteyttä ja aloin itsekin ajattelemaan että tapaisimme. Kaikki vaikutti siis melkolailla hyvältä.

Viikonloppuna sitten tosiaan annoin numeroni ja hän soitti minulle. Millään tavoin en osannut varautua siihen mikä minua odotti...Suoraan sanottuna se oli puhelu helvetistä...Hän olikin kovin ujo ja hiljainen...en tahtonut kuulla hänen puhettaan ja keskustelu oli kovin väkinäistä. Sanoinkin hänelle, että mulla on sellainen olo että puhun kuin Runeberg ja lähinnä haastattelen häntä. Hän ehdotti että näkisimme seuraavana päivänä kahvin merkeissä. Mä olin niin kiusaantunut ja ahdistunut sen puhelun jälkeen...Koko illan ja yön pohdiskelin että onko mun annettava hänelle tilaisuus...ehkä hän oli vain hieman ujo puhelimessa... Oma vaistoni huusi kuitenkin että EI, Ei Ei! Ja vaistoani olen viime aikoina oppinut kuuntelemaan, se harvoin on väärässä.

Tuntui todella pahalta, ihan aidosti, laittaa hänelle viesti seuraavana päivänä, että mun vaisto sanoo meidän olevan todellisuudessa niin erilaiset persoonat, että en usko meillä synkkaavan. Ja välttääkseni kiusallista tilannetta, kieltäydyn kahvista.

Sen tiedän, että mä vaadin rinnalleni sosiaalisen, hyvällä ja vahvalla itsetunnolla varustetun, silti ihan tavallisen miehen. Sitä siis edelleen etsien...