Päätimpä uusimman kokemuksen valossa hieman raottaa tätä aluetta elämässäni...
Joo, sinkkuna sitä siis eletään, eikä ole mikään helpoin tie tämän ikäisenä...Miksei sulla ole miestä, miksi ei lapsia...onko sutinaa, kai nyt sentään JOTAIN on...??? Aaargh!!!!!!
Mä en ole koskaan lukeutunut siihen joukkoon ihmisiä, jotka harrastavat kevyitä yhden baari-illan jälkeisiä iloja...olen myös kokenut mitä on olla oikeasti rakastunut...rakastaa...ja tiedän millainen olen ja miltä minusta tuntuu kun joku kolahtaa ja kovaa. Kokemuksia on kertynyt takataskuun niin lyhyemmistä, kuin pidemmistäkin suhteista ja viimeisen parin vuoden aikana, enemmän ja vähemmän sinkkuna,olen kasvanut valtavasti ihmisenä. Tiedän mitä haluan ja mitä en halua. Yksinäisyys ei ole ideaalitila, mutta ei myöskään peikko. Mielummin olen yksin kuin huonossa parisuhteessa.
Senkin takia, kun en ole mikään baari-bongari, olen jonkin verran tutustunut nettitreffien maailmaan. Alussa kynnys oli korkea, sillä omassakin ajatusmaailmassa häilyi vielä kuva, että se on vain epätoivoisille ja urpoille...Näin ei tänä päivänä kuitenkaan ole. Löytyyhän sitä moneen junaan menijöitä, sitä en kiellä, mutta sanoisin myös sen maailman olevan yllättävänkin kylmä ja julma...se vaatii itsetuntoa, sillä palautetta tulee jo pelkästi ulkoisesta olemuksesta aivan laidasta laitaan. En voi kieltää, etteikö muutamia kertoja ole tuntunut aivan helvetillisen pahalta kun uskoo löytäneensä ihmisen jonka kanssa kirjoitellessa jutut tuntuu menevän vaan niin yksiin ja nauraa vatsa vääränä toisen jutuille. Sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, nähtyään enemmän kuvia, toinen toteaakin kylmästi etten olekaan hänen tyyppiään. Samaa joutuu joskus sanomaan itsekin toiselle...Ja voi miten se onkaan vaikeaa... -Löytää oikeat, mahdollisimman "kiltit" mutta rehelliset sanat torjumiseen. Ei helppoa, believe me! Ei tämä todellakaan ole siis nössöjen maailma!
Helmet erottaa sioista nopeasti ja kyllähän niitä sikoja on enemmän...Paljon tulee niitä ällöttäviä "saanko nuolla sua sieltä ja täältä-juttuja", jotka voi jättää suoraan omaan arvoonsa. Sitten on ne "Mitäs neidon lauantai-iltaan-viestit", jotka ei henkilökohtaisesti multa ainakaan saa vastausta...odotan hieman monipuolisempaa yhteydenottoa. Kolmantena on sitten ne helmet...fiksut yhteydenotot, jotka oikeasti paljastavat jotain aitoa lähettäjästään. Karu totuus on kuitenkin se, että koska sieltä ei kirjekaveria etsitä, on tekstin lisäksi ulkoisella olemuksella suuri merkitys...sen on miellytettävä omaa silmää. Itse en todellakaan hae mitään kiiltokuvapoikaa, mutta "Se Jokin" on vaan löydyttävä. Ja loppu onkin sitten niistä tapaamisella testattavista kemioista kiinni. Huuuh, pitkä ja hikinen taival!
No, mutta syy miksi nyt asiasta kirjoitan... Jouduin viikonloppuna tiukan ja kurjan tilanteen eteen. Olin jo aika pitkällä aikavälillä satunnaisesti kirjoitellut erään miehen kanssa. Hän se jaksoi ihanan sitkeästi pyydellä mua kahville ja kysellä kuulumisia vaikka kerroin aiemmin elämäntilanteeni olleen vähän sen suuntainen, etten voisi siihen vielä uutta ihmistä ajatella. Kirjoiteltiin aika paljonkin asioista. Meillä oli paljon yhteistä...ammattiala, sekä runsaasti yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Olimme nähneet toisistamme useita valokuvia, kaikki oli siis kunnossa. Olin saanut hänestä kokolailla itsevarman ja sosiaalisen kuvan. Hän oli jo kauan sitten antanut mulle numeronsa, mutta minä olin pitänyt omani vielä salassa. Nyt kun olin saanut oman elämäntilanteeni selvemmäksi, otin itse häneen yhteyttä ja aloin itsekin ajattelemaan että tapaisimme. Kaikki vaikutti siis melkolailla hyvältä.
Viikonloppuna sitten tosiaan annoin numeroni ja hän soitti minulle. Millään tavoin en osannut varautua siihen mikä minua odotti...Suoraan sanottuna se oli puhelu helvetistä...Hän olikin kovin ujo ja hiljainen...en tahtonut kuulla hänen puhettaan ja keskustelu oli kovin väkinäistä. Sanoinkin hänelle, että mulla on sellainen olo että puhun kuin Runeberg ja lähinnä haastattelen häntä. Hän ehdotti että näkisimme seuraavana päivänä kahvin merkeissä. Mä olin niin kiusaantunut ja ahdistunut sen puhelun jälkeen...Koko illan ja yön pohdiskelin että onko mun annettava hänelle tilaisuus...ehkä hän oli vain hieman ujo puhelimessa... Oma vaistoni huusi kuitenkin että EI, Ei Ei! Ja vaistoani olen viime aikoina oppinut kuuntelemaan, se harvoin on väärässä.
Tuntui todella pahalta, ihan aidosti, laittaa hänelle viesti seuraavana päivänä, että mun vaisto sanoo meidän olevan todellisuudessa niin erilaiset persoonat, että en usko meillä synkkaavan. Ja välttääkseni kiusallista tilannetta, kieltäydyn kahvista.
Sen tiedän, että mä vaadin rinnalleni sosiaalisen, hyvällä ja vahvalla itsetunnolla varustetun, silti ihan tavallisen miehen. Sitä siis edelleen etsien...
Mulla on paljon tuttuja jotka ovat löytäneet elämänsä rakkauden netin kautta. Toimiva tapa etsiä ja löytää tänä päivänä. Yksi ystävätär oli sitä mieltä, että kannattaa sopia deitit mahd. pian. Siinä aika nopeasti selviää, onko kemiaa vai ei? Jotkut ovat kirjallisesti "ruuneberejä" mutta muuten sosiaalisesti ihan onnettomia. Tai sit toisin päin... Mulle on käynyt ihan samoin, tosin menin eka deitille ja ääähh.... ei tavattu toista kertaa. Lykkyä tykö!
VastaaPoistaHuh, mä olen testannut kerran nettitreffejä, enkä voi sen perusteella suositella kenellekään. (Tää tapahtu joskus sata vuotta sitten). Mies oli puhelimessa aivan uskomattoman ihana, fiksu, tunteellinen, romanttinen. Kertoi kirjoittavansa runoja ja harrastavansa musiikkia. Lähetti mulle kuvan, jossa istui kitara kourassa aivan uskomattoman upee pitkatukkanen mies. No, totta kai halusin tavata hänet. Vaan kun sitten nähtiin, selvisi, että kuva oli jotain 10 vuotta vanha ja mies sen jälkeen viettänyt aikaansa mm. mielisairaalassa. Lopulta päädyttiin siihen, että minä juoksin karkuun, kun hän ajoi autolla perässä ja huusi, että pysähdy nyt saatanan huora.
VastaaPoistaNo, tää oli taas näitä ääripään kokemuksia, enkä halua pelotella sua. Mulla on jostain syystä ollut taipumuksena joutua kaikenmaailman idioottien kouriin.
Ennen kuin tapasin Tonin, mä vietin railakasta elämää ja olin aikamoinen pelinainen. Ei pahemmin vakituiset suhteet kiinnostanu. Nyt en tiedä, miten olisin, jos yhtäkkiä jäisin yksin. Tuskin ainakaan palaisin yhdenillanjuttuihin, kun olen nyt tosissani kokenut ihan oikean parisuhteen.
Tiedän monia, jotka ovat löytäneet netin kautta rakkauden. Ja se rakkaus on johtanut avioliittoon. Se on upeeta ajatella, että kaksi täysin tuntematonta voi sillä tavalla kohdata toisensa. :)
Minä olen naimisissa netin kautta löytämäni miehen kanssa. :-) Sitä ennen kävin useillakin nettideiteillä on opin sen "pelin" hengen aika hyvin. Kannattaa tavata hyvin nopeasti, ei kannata jutella viikkokausia puhelimessa tai mailitse, koska se kaikki voi olla turhaa ajan hukkaa. Nettitreffailussa myös kyynistyy kovin helposti ja voi tulla tunne, että ei täältä mitään löydy. Kannattaa kuitenkin olla sitkeä. Onnea sen oikean etsintään!
VastaaPoistaIhan jees kokemuksia on itsellänikin ollut, yksi johti pitkään seurusteluunkin. Allekirjoitan täysin tuon, että tapaaminen on suositeltavaa nopeasti...em. tapauksessa se nyt vain venyi, kun oma tilanne oli mikä oli ja toinen sitkeästi silti muistutteli itsestään. Mä vaan vihaan nettitreffejä (ihan oikeesti) kun niissä kaikki vaan menee väärinpäin...ja mun hermot ei meinaa millään kestää sokkotreffien tuomaa jännitystä ja pelkoa. Huoh! Vittu kun on vaikeeta olla sinkku.
VastaaPoistaTulin vasta vierailulle blogiisi. Kiva, kun liityit lukijaksi minun blogiini.
VastaaPoistaLöysin nykyisen poikaystäväni nettideiteiltä, sitä ennen oli samanlaisia kokemuksia kuin sulla, kiusallisia tilanteita ja kaikenlaisia ällöjä viestejä jne. Uskoisin kuitenkin, että toi on paras keino löytää kumppani jos vaan kestää ne haittapuolet..:)
VastaaPoistaTervetuloa lukijaksi fcookie :D Joo, toivottavasti sinnikkyys ja usko nettideittailuun joskus palkittaisiin ihan lopullisesti :D Niin kai se on, että monta rupisammakkoa joutuu suutelemaan ennen prinssiä ;)
VastaaPoista